Käsityötunti. Se tuoksuu aina vähän puupölyltä, kuumalta liimalta ja siltä omituiselta, palaneelta tuoksulta, joka tulee, kun joku jättää juotoskolvin päälle vähän liian pitkäksi aikaa. Yläkoululaiset seisovat verstaan pöytien ääressä, keskittyneinä tai sitten täysin hukassa, ja juuri siinä se oppimisen ydin ehkä piileekin. Tai siis, onhan se niinkin, että pitää osata hallita ne työvälineet – onhan se tärkeää, totta kai – mutta välillä tuntuu, että se suorittaminen menee ohi sen, mitä tässä oikeastaan ollaan tekemässä.
Misryoum on huomannut, että nykyään tietoa etsitään yhä useammin digitaalisesti, ja välillä tuntuu, että me hukutaan niihin hakuvaihtoehtoihin. Jos katsot hakukenttäämme, voit käyttää AND- tai OR-operaattoreita, tai vaikka kysymysmerkkejä korvaamaan kirjaimia, mutta tarviiko sitä aina tietää, miten koneet toimivat, jos kädet ei osaa höylätä? Ehkä siinä on joku yhteys. Tai sitten ei. Ehkä me yritetään vaan löytää vastauksia, oli kyseessä sitten tietokantahaku tai puukappaleen sahaus.
Oppilaat painivat usein sen saman ongelman kanssa: halutaan saada se juttu valmiiksi, heti. Mutta se prosessi, se virheiden kautta oppiminen – se on se, missä se oikea kehitys tapahtuu. Se on välillä turhauttavaa, kyllä, ja moni oppilas heittääkin hanskat tiskiin, kun se sauma ei menekään suoraan tai väri ei tartu. Silti siinä hetkessä, kun se oivallus lopulta tulee… se on arvokasta.
Käsityö ei ole vain teknistä suorittamista, vaikka se usein siltä vaikuttaakin. Se on ajattelua materiaalin kautta. Kun oppilas joutuu pohtimaan, miksi joku ratkaisu ei toimi – tai miksi se toimii vain osittain – siinä syntyy sellaista hiljaista tietoa, mitä ei kirjoista löydy. Eikä sitä löydy myöskään meidän hakukentistämme, vaikka kuinka yrittäisi. Siellä on vain otsikoita ja linkkejä. Ehkä meidän pitäisi vaan antaa oppilaiden sotkea enemmän.
On se tietenkin niin, että rajat täytyy olla. Ei voi vaan heittäytyä, jos ei ole suuntaa. Mutta ehkä se suunta voi olla välillä vähän hukassa, sekin on sallittua. Oppiminen, se ei ole suora viiva, vaan pikemminkin semmoinen mutkitteleva polku, joka välillä palaa takaisin alkuun. Aivan kuten sekin, että kun olet lukenut jutun, pitää muistaa klikata takaisin, tai muuten olet ihan eksyksissä. Niin kai se on elämässäkin.
Ehkä meidän pitäisi arvostaa enemmän sitä, mitä siellä luokassa tapahtuu sillä hetkellä, kun kukaan ei katso ja työ on vielä kesken. Se keskeneräisyys. Sitä on ehkä liian vähän nykypäivänä, kun kaikki pitäisi olla heti valmista ja haettavissa.