Europarlamentaarikko Mika Aaltola (kok) on todella tuohtunut Suomen toiminnasta YK:ssa. Hänen mukaansa se on suorastaan ”häpeällistä”. Kyse on siitä, että Iran valittiin YK:n ohjelma- ja koordinaatiokomiteaan, eikä Suomi vastustanut tätä mitenkään. Tuntuu siltä, että välillä byrokratian rattaissa katoaa se kuuluisa moraalinen selkäranka, vai miten se nyt menee.
Istun tässä kirjoittamassa ja keitän kahvia, keittiön ikkunasta kuuluu katupölyn nousevan ilmaan, kun auto suhahtaa ohi. Samalla mietin tätä Iranin tilannetta. Aaltola kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että on täysin käsittämätöntä, että Iran pääsee ”muotoilemaan politiikkaa naisten oikeuksista ja ihmisoikeuksista”. Ja totta kai, Iranin terrorin tukeminen ja teloitukset pitäisi kai olla esteenä tällaisille paikoille, vai eikö niillä ole väliä siellä kabineteissa? Tai ehkä väliä on, mutta se vaan peittyy kaiken sen teknisen jargonin alle.
Myös kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) on liittynyt mukaan kritiikkiin. Hänen mukaansa Iranin hallintoa ei pitäisi päästää edes lähelle pöytiä, joissa ihmisoikeuksista keskustellaan. Tuntuu, että tässä on selkeä jakolinja: toiset näkevät periaatteellisen virheen, toiset taas — no, toiset näkevät vain välttämättömän hallinnollisen prosessin.
Misryoum tavoitti viranomaisnäkökulmaa tähän kaikkeen. Ulkoministeriöstä selitettiin, ettei Suomella ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tilanne. Kyseisessä neuvostossa istuu 54 valtiota, ja koska ehdokaslistat hyväksyttiin sellaisenaan, vastustaminen olisi ollut vaikeaa. YK- ja yleisten globaaliasioiden yksikön päällikkö Miia Rainne totesi, että kyse on enemmänkin teknisestä tukikomiteasta. Ei se kuulemma tee mitään isoja poliittisia linjauksia. Tai no, ehkä ne linjaukset syntyvät muuta kautta, kuka tietää.
Rainne korosti, että toisten maaryhmien ehdokkaita on vaikea vastustaa. Ehkä tämä on se totuus, joka tekee tilanteesta niin turhauttavan? Siellä istutaan ja katsotaan, kun asioita tapahtuu, koska säännöt nyt vain menevät niin.
Silti, se Aaltolan pointti naisten oikeuksista jää kaivertamaan. Vaikka työ olisi kuinka teknistä tai hallinnollista, tuntuu väärältä, että maa, jonka ihmisoikeusrekisteri on mitä on, on edes paperilla mukana säätelemässä kokonaisuutta. Toisaalta taas – ehkä se on juuri se YK:n ongelma tai vahvuus, että kaikki ovat samassa kopissa, vaikka se välillä tuntuisikin siltä, että periaatteet lentävät ikkunasta ulos. Jäi mietityttämään, olisiko ollut mahdollista tehdä toisin, vai olisiko se ollut pelkkää teatteria.